Rukoile Banjarmasin

Asun Banjarmasinissa – “tuhansien jokien kaupungissa”. Elämä täällä virtaa veden mukana. Aamunkoitteessa kelluvat markkinat heräävät eloon – naiset pienissä veneissä myyvät hedelmiä, vihanneksia ja kukkia sumun noustessa Martapura-joen ylle. Puutalot seisovat paalujen päällä vuoroveden yläpuolella, ja lapset nauravat hypätessään laitureilta alla olevaan ruskeaan virtaukseen. Ilma on sakeaa kosteutta, neilikasavukkeiden tuoksua ja rukousten ääniä, jotka kaikuvat moskeijoista.

Kansani, banjarit, on syvästi juurtunut islamiin. Usko on kietoutunut puheeseemme, vieraanvaraisuuteemme ja perinteisiimme. Näen joka päivä hartautta – miehiä kokoontumassa rukoilemaan, perheitä lausumassa jakeita yhdessä, nuoria opettelemassa Koraania ulkoa. Silti tuon hartauden alla tunnen hiljaisen tuskan – kaipauksen rauhaan, jota rituaalit eivät voi tuoda. Tunnen tuon tuskan, koska kannoin sitä itsekin kerran, kunnes tapasin Jeesuksen, sen, joka tuo elävää vettä janoiselle sielulle.

Hänen seuraamisensa tarkoittaa varovaista vaeltamista. Uskoa Kristukseen ei ymmärretä. Keskustelujen Hänestä täytyy tapahtua hiljaa, usein kuiskaten tai vuosien varrella eletyn ystävyyden kautta. Silti Jumala tekee työtään – unissa, ystävällisyydessä, tavassa, jolla uskovat rakastavat pelkäämättä. Uskon, että joet, jotka ovat kuljettaneet kauppaa ja kulttuuria Banjarmasinin läpi vuosisatojen ajan, kuljettavat jonain päivänä Jeesuksen hyvän sanoman, virtaten sydämestä sydämeen, kunnes koko alue on täynnä Hänen kirkkauttaan.