Myötätunto

Tokion Shibuyan kaupunginosan neonvalossa, jossa pilvenpiirtäjät täplittivät taivaan ja palkkamiehet kiiruhtivat kuin muurahaiset kirsikankukkien kylttien alla, 7-vuotias Hana eli pyörremyrskyisää elämää 9-vuotiaan isoveljensä Kenjin kanssa.

Heidän pienestä asunnostaan oli näkymä myyntiautomaatille, joka hurisi 24/7 Pocari Sweat- ja Calpis-drinkkejä, ja aamut alkoivat paikallisten shintopyhäkön kellojen kaukaisen kaikumisen myötä.

Hana heräsi äidin bento-box-taikahetkiin – tamagoyaki-munarullia, pandan muotoisia onigiri-riisipalloja ja pikkelöityjä luumuja.

Isä istui pöydän ääressä hörppimässä pikanuudeleita ennen junamatkaansa. “Ganbatte!” (Tee parhaasi!) hän hurrasi ja ojensi heille konbini-jogurtteja (kioskijogurtteja).

He ryntäsivät eteenpäin selkeissä koulupukuissa. Hanalla oli yllään merimiesfuku-pusero ja laskostettu hame, ja Kenjillä gakuran-takki. Molemmilla oli reput täynnä manga-sarjakuvia ja kawaii-pyyhekumia. Koulumatka väisti kissakahviloita, kapselihirviöitä sylkeviä gachapon-lelukoneita ja suojateillä kumartelevia koulukavereita.

Luokassa tehtiin hiragana-harjoituksia, tehtiin matematiikkaa ilmastoinnin jyrinässä ja välitunnilla pelattiin jalkapalloa myyntiautomaattien pyöriessä.

Lounas oli Hanan suosikki: bentos-leipien jakaminen ystävien vaihtaessa Pocky-tikkuja ja kuiskutellessa Sailor Moonista.

Iltapäivät tarkoittivat kanji-opettelukorttien ahtamista (juku), sitten pelihallissa pelattiin kynsipelejä pehmolelujen nappaamiseksi tai purikura-valokuvauskopeissa otettiin sydänleimattuja selfieitä. Hämärän laskeutuessa kotona he hörppäsivät udon-nuudeleita katsoen Studio Ghibliä televisiosta.

Mutta Hana ja Kenji olivat erityisiä. Edes Japanissa kristittynä oleminen ei ole monien avoimesti uskoa. Heidän perheensä seurasi salaa Jeesusta, lahjan isoäidin vanhalta lähetyssaarnaajaystävältä.

Tokion pääuskonto on shintobuddhalaisuus, ja kaikkialla on pyhäkköjä kettuhenkille (kitsune) ja torii-portteja. Useimmat luokkatoverit kävivät temppeleissä hakemassa uudenvuoden omamori-loitsuja huonoa onnea vastaan. Hanan perhe jätti ne väliin ja rukoili hiljaa aterioiden äärellä syömäpuikoilla: "Kiitos, Jeesus, tästä ruoasta." He lukivat taskuraamattua futon-huopien alla ja lauloivat kuiskaten "Jeesus rakastaa minua" obon-aavejuhlien aikana, kun lyhdyt liehuivat esi-isien muistoksi.

Eräänä iltapäivänä koulun jälkeen Hana ja Kenji näkivät luokkatoverinsa Yukin ontuvan kivuliaasti kainalosauvoilla koulun portin lähellä. Yukin jalka oli kipsissä pitkäaikaisen murtuman vuoksi, joka piti hänet poissa jalkapallosta kuukausia.

Lääkärit sanoivat, että täydellinen paraneminen kestäisi ikuisuuden. “Jeesus parantaa!” Kenji kuiskasi vastaukseksi. Yuki oli yllättynyt, mutta Yuki jatkoi: “Saanko rukoilla puolestasi?” Yuki suostui, ja he polvistuivat hänen viereensä jalkakäytävälle pitäen Yukin käsistä hellästi kiinni ohikulkevien lasten uteliaiden katseiden keskellä.

“Rakas Jeesus”, Hana rukoili ääneen säihkyvin silmin, “Sinä olet suuri parantaja, kosketa Yukin murtunutta jalkaa, vahvista luut niin kuin sait ramman kävelemään, saat hänet pian juoksemaan ja hyppäämään uudelleen!”

Yuki hymyili aluksi heikosti, mutta rauhallinen lämpö täytti hänet heidän lopetettuaan. Viikkoja myöhemmin Yuki syöksyi paikalle välitunnilla, päästi irti ja juoksi täyttä vauhtia halaten heitä tiukasti. "Se parani niin nopeasti, miten?" hän kuiskasi. Virnistäen Kenji otti esiin isoäidin pienen taskukirjan Uudesta testamentista, ja Hana sanoi: "Jeesus rakastaa sinua ikuisesti. Voimme jakaa kanssasi enemmän. Hän on todellinen ystävämme!" Yukin silmät loistivat, ja hän liittyi heidän salaiseen kristilliseen piiriinsä siitä lähtien.

Väritä Hana ja Kenji reppuineen ja vaaleanpunaisine kirsikankukkineen ympärillään.

Tänään puhutaan japania. Harjoittele sanomaan hei, hyvää huomenta ja kiitos.

Kun värität ja opit uusia sanoja, rukoile Japanin lasten puolesta, jotka eivät vielä tunne Jeesusta.